Innovatiivisuus sosiaalialalla
6. joulukuuta 2015
Innovatiivisuus on yleensä sana, jonka on tottunut kuulemaan puhuttaessa teknisten alojen kehittymisestä ja keksinnöistä. Innovatiivisuus on kuitenkin piirre, josta myös muut alat hyötyvät ja jonka avulla sosiaalialaakin saadaan kehitettyä laadukkaasti ja kestävästi. Innovatiivisuudella tarkoitetaan uudistumista ja kykyä luoda uutta, mutta laajemmin ajatellen myös avoimuutta uudistuksia kohtaan. Näitä kaikkia innovatiivisuuden näkökulmia tarvitaan jotta sosiaaliala löytää ratkaisuja tämän päivän ja tulevaisuuden uusiin haasteisiin.
Kuuntelin eräänä päivänä Yle Puheen iltapäivässä haastattelua aiheesta ”pelolla johtaminen tappaa luovuuden”. Konkreettisena esimerkkinä aiheesta puhujat toivat esille nuoret työntekijät, joiden idearikkaus ja uudistamisinto sammutetaan kokeneempien työntekijöiden toimesta hyvin nopeasti. Luova työyhteisö sen sijaan ymmärtäisi hyödyntää näitä nuorissa pulppuavia piirteitä työn jatkuvaan kehittämiseen tai avoimen keskustelukulttuurin synnyttämiseen. Tässä asiassa hyvällä johtamisella on suuri merkitys: sillä voidaan synnyttää avoin ja innovatiivinen työyhteisö, joka rikkaruohojen kitkemisen sijaan antaa kaikkien kukkien kukkia ja osaa hyödyntää monipuolisia ideoita omaksi parhaakseen. Aihe on mielestäni erityisen tärkeä yhä kovenevassa sosiaalialan työelämässä, jossa tehokkuutta pyritään usein saamaan aikaiseksi lisäämällä paineita. Tämä keino toimii usein kuitenkin päinvastaisesti, ja syö jopa viimeisetkin luovuuden rippeet ylikuormitetuista työntekijöistä.
Tiededokumentissa ”ikävystymisen olemus” tutkittiin tylsistymisen vaikutuksia ihmisessä ja yhtenä huomiona mieleeni jäi rutinoituminen. Tämä tekemisen automatisoituminen tehostaa valtavasti ihmisen toimintaa, mutta liian pitkälle vietynä se tukahduttaa luovuuden ja kyvyt luovaan ongelmanratkaisuun. Konkreettisena esimerkkinä tällaisesta työtavasta ovat usein pitkän linjan ammattilaiset jotka tekevät ja vaativat muitakin tekemään asioita ”niin kuin on tapana, koska niin on aina tehty ja tämä tapa on hyväksi koettu”. Tai ”koska niin vain on”. Tällainen asiantuntijuus perustuu lokeroituun osaamiseen, opittuihin malleihin, joita toistetaan samantyyppisellä kaavalla tilanteesta toiseen. Nämä opitut mallit ja lokeroidut näkökulmat toimivat, jos niitä on monipuolisesti ja jos kohdatut tilanteet sopivat niihin. Itse kuitenkin olen törmännyt urallani useammin kuin silloin tällöin asiakkaiden kanssa tilanteisiin, joissa paras ratkaisu voi olla päinvastoin kuin mitä olen oppinut. Usein tähän lopputulokseen on kuitenkin päästy vain sen avulla, että olen itse asiantuntijana suostunut katsomaan tilannetta laatikon ulkopuolelta ja sen avulla havainnut jotain tilanteen kannalta hyvin oleellista.
Tiededokumentissa ”Aivot uuteen kuosiin” tuotiin esille luovuustutkimus, jossa sähkön avulla hiljennettiin aivoista sellaisia osia, jotka vastaavat asiantuntijuudesta eli tiedosta ja valmiista ajattelu- ja ongelmanratkaisumalleista. Aivojen valmiita toimintamalleja sisältävien osien ”sulkeminen” hetkellisesti sai koehenkilöistä esille luovuutta, jonka avulla he pystyivät selviytymään uudenlaisista tehtävistä paremmin; ratkaisemalla ne tiedon sijaan luovuudella. Tämän tyyppiset tutkimukset tuovat hyvin esille innovatiivisuuden syntymekanismia sekä sitä ristiriitaa, minkä tehokkuuspyrkimykset näyttävät synnyttävän, kun luovuuden sijaan työssä keskitytään ”oikeiden” ratkaisujen löytämiseen. (Tämä näkökulma ”oikeista” ratkaisuista sisältää jo asiantuntemukseen liitetyn ajatuksen siitä, että tietynlaisiin ongelmiin olisi olemassa aina tietynlaiset ratkaisut tilanteesta ja ihmisestä riippumatta. Tämän tyyppinen asiantuntijuus lokeroi ja leimaa asiakkaita ja kaventaa sitä työkenttää, jossa asiakkaita pystytään auttamaan.)
Edellä mainitut tutkimukset antavat mielestäni erittäin arvokasta tietoa ja pohdittavaa sosiaalialan ammattilaisille, jotka taistelevat työssään kiireen ja yhä kasvavan työmäärän kanssa. Mitä asialle sitten voisi tehdä? Mistä löydettäisiin lisää voimavaroja työn haasteellisuuden vastapainoksi ja kuinka työ tulisi rakentaa niin, että olemassa olevia resursseja voitaisiin hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla? Oikotietä onneen ei ole, mutta luovia ratkaisuja sen sijaan löytyy. ;)
Ratkaisukeskeinen näkökulma on yksi esimerkki työmenetelmästä, jossa hyödynnetään asiantuntijuuden ja tietämisen sijaan juuri luovuutta. Ratkaisukeskeisyydessä asiantuntijan roolin oheen ja jopa sijaan asiakastyössä hyödynnetään paljon dialogia eli rakentavaa vuoropuhelua. Dialogissa oleellista on valmiiden ajatusmallien purkaminen niin, että asiantuntija pääsee asiakkaan kohdatessaan ”tyhjän pään” tilaan eli ”ei tietämiseen”. Tämä voi kuulostaa ensi kuulemalta hieman hassulta tavalta hyödyntää korkeaa koulutusta ja vuosien työkokemusta, mutta ratkaisukeskeisyydessä tätä menetelmää on ymmärretty hyödyntää nimenomaan asiantuntijuuden ohessa, joustavasti, tarpeenmukaisesti ja tilanteen mukaan.
”Ei tietämisessä” asiantuntija riisuu itsensä asiantuntijan roolista ja valmiista ajatusmalleista päästäkseen asiakkaan kanssa aitoon dialogiin, jossa yhteistä ymmärrystä asiakkaan tilanteesta luodaan asiakaslähtöisesti. Ammattilainen on ennen kaikkea kuuntelija ja vie keskustelua eteenpäin asiakasta auttavilla kysymyksillä. Näkökulma muuttuu huomattavasti, kun keskustelulle ei luoda valmiita raameja asiantuntijuudesta ja virallisesta asemasta käsin, vaan yhteistyötä lähdetäänkin rakentamaan asiakkaan näkökulmasta. Näin yhteistyö ei rajoitu vain asiantuntijan tärkeiksi olettamiin seikkoihin, vaan asiakasta kuullaan kaikessa hänelle tärkeäksi kokemassaan asiassa.
Tällainen työskentelytapa saattaa vaikuttaa hyvin hitaalta ja vaivalloiselta, mutta ratkaisu- ja voimavarakeskeisen työskentelyn tiedetään olevan erittäin miellyttävää ja voimauttavaa niin asiakkaalle kuin työntekijällekin. Osa syynä tähän on työskentelyn luovuus. Yhteistyösuhde on kuin tyhjä taulu, johon kumpikin osapuoli tuo omaa osaamistaan, omia näkemyksiään, kokemuksiaan ja persoonaansa. Myös elämän mukanaan tuomat vaihtelut hyväksytään ja otetaan huomioon tässä prosessissa. Työskentelysuhde muotoutuu ennalta määrittelemättömäksi vuorovaikutussuhteeksi, jossa elämään ja ongelmiin vastataan joustavasti ja luovasti: kaikkea mikä toimii, kokeillaan, ja liiallisen elämänhallinnan pyrkimisen sijaan opetellaan taitoa joustaa elämän mukana.
Ratkaisukeskeinen työote on myös erittäin tehokas, vaikkakaan tulokset eivät ihmistyössä ole useinkaan selkeästi esitettävissä. Tuloksellisuudesta kertoo kuitenkin hyvin loogisesti esimerkiksi se, että ratkaisukeskeisyydessä työskennellään niiden asioiden parissa, mitkä asiakas kokee motivoiviksi, tärkeiksi, helpoiksi, ehdottomiksi, oleellisiksi, tavoiteltaviksi ja kiireellisimmiksi. Näin ollen resursseja ei tuhlata väkisin tekemiseen, vaan aika ja raha voidaan käyttää sellaiseen apuun, jota asiakas tarvitsee ja pystyy hyödyntämään. Liian asiantuntijalähtöinen työ on kuin vetäisi hevosta hännästä: eläin saattaa kyllä kulkea (näkyvä tulos), mutta loppujen lopuksi kun irti päästää, se kirmaa sinne minne se itse halajaa (halu hallita itse elämäänsä).
Sosiaalialalla innovatiivisuus voi siis näkyä yhtä hyvin johtamisen kulttuurissa ja uskaliaissa päätöksissä, kuin ruohonjuuritason asiakastyössä. Ihmisten kanssa ja ihmisiä varten tehtävässä työssä liika rajaaminen ja rajoittuneisuus vaikuttavat automaattisesti myös tulosten laatuun kapeuttaen vaikuttamisen mahdollisuuksia niin työntekijänä asiakkaan elämään kuin asiakkaana omaan elämänsä. Sosiaalialan työtä rajaavat rakenteet rajoittavat mahdollisuuksia toteuttaa työtä luovasti, jolloin työntekijä joutuu toimimaan tiettyjen raamien sisällä, eikä työn tuloksia voida saavuttaa kuin tietyissä rajoissa.
Aina ei tarvitse olla kuitenkaan päättävissä elimissä voidakseen vaikuttaa työkulttuuriin ja toimintatapoihin, sen sijaan voi alkaa käyttämään luovia ratkaisuja niin omassa työssään, työyhteisössään, erikoistumisalallaan, ja koko sosiaalialan työkentässä, omien mahdollisuuksiensa mukaan. Asiakkaan tarpeiden ja yhteiskunnan rakenteiden välinen ristiriita ei saa kuitenkaan jäädä työntekijän kuormaksi, vaan johtajien on kannettava vastuunsa rakenteiden muuttamisesta niin, että ne mahdollistavat luovuuden työskentelyssä ja palvelevat mahdollisimman hyvin ihmisiä (eikä ihminen niitä). Toimimattomista rakenteista johtuvaa painetta ei voida kaataa myöskään yksilöiden niskaan (kuten työttömien kohdalla on tuntunut käyneen). Jokainen työntekijä ja johtaja on vastuussa omasta tontistaan ja siitä, että ei omalla toiminnallaan tai muutosvastaisuudellaan aiheuta muille osapuolille rajoittavia rakenteita, jotka estävät luovan, innovatiivisen ja kehittävän työotteen. Luovuus on se piirre minkä avulla ihmiskunta on kehittynyt huimaa vauhtia ja jota hyödyntämällä voimme saavuttaa tasavertaisen ja oikeudenmukaisen maailman kaikille yksilöille.
Minä haluan olla kiinni tässä päivässä ja tehdä työtä ajan hermolla, sekä kehittää itseäni ammattilaisena kohti tulevaisuutta. Minä haluan olla tulevaisuuden tekijä ja uuden rakentaja, ja tästä syystä haluan olla vahvasti viemässä sosiaalialaa kohti tulevaa. Minä en suostu jäämään kiinni vanhaan ja opittuun vain koska aina on ollut tapana tehdä niin, vaan aion herätä joka aamu uuteen päivää, uusiin mahdollisuuksiin, uusiin tuuliin ja ottaa vastaan kaiken sen mitä elämä tänään tarjoaa. Tätä asennetta tukemaan olen löytänyt jonkun viisaan ajatuksia siitä, että kiitollisuus on saavutettujen etujen kiinni pitämisen sijaan iloa siitä, että tänäänkin maailma tarjoaa minulle jotain hyvää. Eilen minulla saattoi olla jotain, mitä tänään ei enää ole. Se ei tee tästä päivästä huonompaa eikä minusta katkeraa. Se tekee tästä päivästä uutta ja uusi sisältää aina mahdollisuuden –jos vain uskallan siihen tarttua.
Auta minua kehittämään Nepparia vastaamalla tähän näkyvyys- ja kehittämiskyselyyn ! Suuri kiitos!! =D
